Vaimoni nukkuu niin paljon. Pelottavan paljon.
Hän on urhea, käy töissä ja suhtautuu kaikkeen niin aidosti. Hän ei pöyhkeile. Hän ei etsi irtopisteitä, myötätuntoa tai huomiota. Hyvin pitkästä aikaa hän näyttää siltä että maailma ei tuo huolen häivääkään. Hän on ihan niinkuin se vaimo joka minulla oli silloin joskus, ennen omaa sairastumistani, ennen työkuvioiden hajoamisen tuomaa taloudellista huolta, ennen omaa masennuskauttani, ennen tyttären syntymää.. Hän on kuin nuori versio itsestään.
"Vaikka riverissä saa ristiseiskan, sillä pitää silti pelata".
Joku vanha sanonta jonka jostain mukaani keräsin ja joka aina vain pitää paikkaansa.
Ei saa luovuttaa ennen kuin kassa on tyhjä ja pöydästä noustaan.
No.. Nyt odotellaan. Tänään meidät saavutti tieto, että ylihuomenna on käytävä syöpäosastolla haastattelua ja viimeisiä tutkimuksia varten. Perjantaina asennetaan keskuslaskimokanyyli ja sytostaattihoito aloitetaan viipymättä.
Tässä sivussa avuttomana ollessani olen yrittänyt näyttäytyä vahvana hahmona jollaiseksi en ihan todella itseäni tunne. Tyttären kanssa olen tilanteesta aika paljonkin keskustellut. Meitä molempia pelottaa kovasti. Tytär onneksi tulee äitiinsä ja miettii asioita asioina, lopulta ilman turhaa draamaa. Rankkaa tämä on hänellekin. Asiat olivat vielä ihan äsken niin paljon yksinkertaisempia, helpompia, kun sain näiden vakavien terveysongelmien osalta olla ainoa joka taakkaa itsessään kantaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti