Ei mitään kivaa. Eipä ollut odotettavissakaan.
Taas odotan. En tiedä. En osaa. En kestä mitään.
Lääkäri oli ehtinyt kierrolle mutta hoitaja vei meidät lääkärin huoneeseen odottamaan, noin tunniksi. Tehokas ilmastointi. Hiljaista. Minä ja vaimoni, istuttiin rauhassa vierekkäin. Kaikki muu onkin kamalaa.
Hoitaja vielä tuli käymään ja asetteli pöydälle huolellisesti ja hyvään järjestykseen sairauskertomuskansion ja suuren ruskean kuoren, johon kerätään kaikki röntgen-, ultra-, MRI-, ja CT-kuvat. Hetken ajattelin että katson jonkun muun elämää tai jotain elokuvaa itseni ulkopuolelta.
Huomenna se alkaa, kemoterapia. Tiedossa vaimolle kaiketi pahoinvointia, hiustenlähtöä etc.. Kunhan nyt pysytään tällaisissa lähinnä mukavuutta ja kehonkuvaa koskevissa oireissa eikä mennä alueelle jossa turvallisuus olisi mitenkään muuttujana.
No, viimein päästiin osastolta odottamaan huomista. Sairaalan kantiinissa ihan ensimmäiseksi kuitenkin aamupalaa, vaimoni kun toki oli joutunut aamupaastolle labrojen takia. Tostadas con tomate y café americano por dos, harvoin on tämä näin paikallaan ollut.
Aamupalalla vaikka aamu meni jo..
Käsittämätöntä miten upeaa on olla vaimon kanssa aamupalalla.
Loppupäivä kuluikin sitten siinä että kävin vaimoa avustamassa joissakin kotikäynneissä, kohteissa siis joissa isäntäväki ei voi olla paikalla pidempään aikaan.. Puutarhan kastelua, postien keräämistä, hälytysjärjestelmien tarkistusta ja muuta sellaista. Itsehän toimin toki renkinä kun en mitään muuta osaa, lähinnä kastelen kasveja ja muuta sellaista. Yksinkertaisia käskyjä. Yksinkertaisten käskyjen toteuttaminen on helppoa. Voi kun kaikki muukin olisi.
Tai edes jokin muu olisi.
Vaimoni on kaunis kun häntä katson, niin kaunis että se tuntuu painona rintakehällä.
Hassuine sarjakuva-gekko- tatuointineen odotti kanssani tohtoria saapuvaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti