Minä en kirjoita tätä kenellekään erityisesti. En edes varsinaisesti millekään ihmisryhmälle, vaikka olisihan se upeaa jos joku löytää tästä soperruksesta jonkunlaista vertaistukea, materiaalia opiskeluun tai muuta sellaista. Minä kirjoitan tätä siksi, että tunnen - tai ainakin luulen, että jos saan purettua ajatuksiani jossain muodossa se pelastaa minut. Jotenkin välttyisin rusentumasta tämän uuden pelon alla.
No, taidan vähän valottaa vähän taustaa. Kysehän on pitkälti terveysongelmista. Kaikillahan toki ainakin jossain elämänvaiheessa kaikenlaista remonttia, enkä usko että olisi olemassa jonkinlainen kilpailu jossain, täällä tai tuonpuoleisessa tai missään, näiden asioiden suhteen. Kunhan kirjoitan siitä mitä nyt tapahtuu.
Olen nyt 46-vuotias mies, minulla on itseäni muutaman vuoden nuorempi vaimo ja meillä on yhteinen teini-ikäinen tytär. Asumme ulkomailla, läntisessä Etelä-Euroopassa, nyt kymmenettä vuotta.
MS-Tauti
Olen itse "saanut" multippeliskleroosi-diagnoosin vuonna 2002. Suhteellisen pian, parissa vuodessa, jäin osatyökyvyttömyyseläkkeelle jalkojen pettäessä, spastisuuden voimistuessa ja fatiikkioireen vaivatessa enenevässä määrin, ja lopulta minun oli jäätävä työkyvyttömyyseläkkeelle kokonaan.
Kuin sattumalta löysin eteläisen ilmaston soveltuvan minulle hyvin sikäli, että spastisuus helpotti Välimeren äärellä. Varsinaisen oikean talven täysin puuttuessa olen voinut pitää kunnostani parempaa huolta. No, myöntää täytyy että kesän helteillä fatiikkioireet puolestaan pahenevat, mutta eivät invalidisoi lähellekään niin pahasti kun kivuliaat spastiset oireet kylmässä ilmastossa. Vuosien varrella myös tupakointi on jäänyt taakse ja ravitsemusasiat ovat parantuneet. Pimeää vuodenaikaa ei myöskään oikeastaan ole. Kaikki tämä on ollut hyvinkin kuntouttavaa.
Olen lopun elämääni syvästi kiitollinen vaimolleni ja tyttärelleni jotka uhrasivat oman pohjoisen elämänsä ja vaihtoivat sen tähän etelän elämäntapaan jotta minä olen voinut olla terveempi.
Syöpä
Tämä.
Tämä on se syy miksi tahdon kirjoittaa tätä vuodatusta ulos. Vaimoltani löytyi jonkin aikaa takaperin kasvain rinnasta. Muutaman tavanomaisen mutkan jälkeen tutkimukset ovat osoittaneet että kyseessä on syöpäkasvain.
Helpottavaa, ainakin toistaiseksi, on se, että vaimoni saa hoitoa erittäin tasokkaassa sairaalassa, parhaiden ammattilaisten toimesta, kehittyneintä teknologiaa hyväksi käyttäen. Helpottavaa on myös, että sen lisäksi että vaimoni on parhaassa mahdollisessa hoidossa, ei asian suhteen ole aikailtu missään vaiheessa. Ensimmäisestä havainnosta ensimmäiseen lääkärin vastaanottoon kului vain neljä vuorokautta. Edelleen hyvä asia on se, että ensimmäisissä tehdyissä kuvantamisissa ei ole löytynyt merkkejä kasvaimen leviämisestä muualle kuin kainaloon, ja sekin on tässä vaiheessa epäilyn asteella.
Vähemmän helpottavaa - no, huolta herättävää on se että kasvain on lääkärin sanoin juuri nyt "bastante agressivo", ja että se kasvain on muuttanut muotoaan ja kokoaan hyvinkin nopeasti. Huolta herättää myös se että lääkäri ei esittänyt luottamusta herättäviä tilastoja lainkaan ja näin tuli tavallaan kommunikoineeksi sen, ettei kovin toiveikkaisiin tilastoihin nyt tätä tilannetta olisi rinnastamassa.
Nyt jäämme odottamaan kemoterapian alkamista, "Neoadjuvant chemotherapy", englanniksi käännettynä. Ymmärtääkseni kyseessä on solumyrkkyhoito, jonka tarkoitus on kutistaa ja lannistaa kasvain ennen kuin se poistetaan kirurgisesti.
Arjen pyörittäminen on uskomattoman raskasta. Nukkuminen on vaikeaa. Kaikki on kamalaa.
 |
Odottajan näkymä.
Kun tässä odotan, on selvää vain se,
etten osaa mitään.
En tiedä mitään.
Enkä varsinkaan kestä mitään.
|
Luninpahan Sinun blogisi. Lukemisen jälkeen ajattelin mitä minä tästä kaikesta tunnen ja ajattelen.
VastaaPoistaEnpähän ole aikaisemmin kirjoittanut tai vastannut tällaisiin. Onko tämä sitä samaa itseni ”purkamsta” toisen luettavaksi tekstillä niin kuin Sinullakin. Enpä tiedä. Toivon tietysti että tämä minun tekstini ei lisäisi teidän perheenne kuormaa.
Mieleeni tulee tapaus elämässäni: Sain tietooni juuri tapahtuneen. Kaverini - jo aikuinen tytär- oli tehnyt itsemurhan. Tiedon saatuani koin että kaveriani täytyy mennä lohduttamaan. Matkalla mennessä mietin mitä minä sanon ensinäkemällä. Sanoin ensimmäisenä ”minä en sitten kysy mitään”. Jäljestäpäin hän on sanonut tätä parhaaksi lohdutukseksi. Uskon vain että minun läsnäoloni siinä hetkessä oli parasta.
Sitten minuun. Minullakin on MS, diagnoosin saanut 2006. ”Varoituksia” ollut jo viime vuosituhannella. Vaimolla sepelvaltimotauti, joka on putkittamalla saatu kuntoon ja pysymään elämässä - viime hetkellä.
Toivottavasti tämä ei ole nyt sitä itkua että on sitä vaikeuksia muillakin. Miten minä sitten elän ja koen. Minä ajattelen niin että minä en ole MS, minulla on vain se ja elän niiden rajotteiden kanssa ja hyväksyn ne osaksi minua ja en lajittele niitä huonoiksi tai hyviksi.
Näinkin voi sanoa että olen sopetunut tilanteeseeni ja tällä hetkellä olen pitkälle unohtanut koko sairauden.
Vaimosi rintayöpä. Xvaimoni sisarellä on myöskin tämä ja häntä seuratessani saan jopa iselleni voimaa hänen positiivista elämänasenteesta. Rankat hoidot on hänellä takanapäin ja hänen tilanteensa tällä hetkellä on ???.
Tyttärellene tämä tilanne on jotain sellaista elämänevästä mitä ei monikaan tuossa ikävaiheessa saa. Kasvattavaa vaikka ei missään tapauksessa hauskaa.
Voimannuttavin terveisin Veijo M