Sairaalalla muodollisuudet hoituvat nopeasti ja kuin huomaamatta ollaan ensimmäisen oven edessä jossa lukee "Nuclear medicine", vieressä ovikello jolla kutsua hoitaja hakemaan eteenpäin, ja lienee aika selvää että tämän pisteen jälkeen saattaja poistuu takaisin kotiin odottamaan yhteydenottoa.
Tässä autolle takaisin kävellessä muistin kuinka viimeksi palasin sairaalalta kotiin 14 vuotta sitten ilman vaimoani.
Ohjelmassa siis ensin lisää kuvantamista. Tämän jälkeen osastolle, jossa ensin onkologin vastaanotto. Sain väliaikatietoa koko ajan kotiin.. Myös siitä että mitään uusia löydöksiä ei ensikatselmukselta aamun kuvantamisen tuloksista löytynyt. Upea huojentunut tunne.
Aiemmin sairaalalta poistuessani muistin kuinka viimeksi lähdin sairaalalta kotiin johon vaimoni jäi sisään. Silloin kyseessä oli Helsingin Naistenklinikka ja tyttäremme syntymä. Silloinkin oli maailma mullistunut lopullisesti. Ei me tästäkään enää koskaan entisellemme toivuta kukaan, vaikkakin kyse on täysin päinvastaisesta asiasta.
Ensimmäinen sytostaatti-infuusio alkanut.
Nyt tätä kirjoittaessani hoito on aloitettu. Olen hetken empinyt josko odottaisin vielä lisää väliaikatietoa vai lähdenkö sairaalalle jo takaisin.. Ja taidan pian lähteä. Tunnen puhdasta kauhua.
Vaikka vaimo joutuisi yön yli sairaalassa nyt viettämään, ainakin haluan käydä, nähdä hänet tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti